Ajatuksia valmennuksesta

Sateisella sunnuntailenkillä tuli eilen pohdiskeltua valmennuksen hyötyjä. Keli ei ollut kaunis, ja ennen lenkille lähtöä oli lonkkakin ikävästi kipeä. Voin melko suurella varmuudella sanoa, että aikana ennen valmennusta olisin hyvin helposti jättänyt lenkin väliin ja kertonut itselleni, että olosuhteet eivät nyt ole ihanteelliset. Tai jätetään suosiolla konditionaali pois, näin on takuuvarmasti joskus käynyt.

Joskus multa on kysytty, mitä mieltä olen valmentajan kanssa treenaamisesta ja kannattaako se oikeasti. Siispä tässä kirjoituksessa yritän jäsentää ajatuksiani juoksuvalmennuksesta, ja löytää vastauksen kysymykseen: miten valmennus on tehnyt minusta sateessa lonkkakipuisena juoksevan? (Spoiler alert: lonkkakipu helpotti heti liikkeelle lähtiessä, sade sen sijaan ei.)

Juoksuvalmennusta kannattaa harkita etenkin jos on jokin tietty tavoite: halu oppia juoksemaan (paremmin), oppia tekniikkaa, parantaa aikaa, tähdätä jollekin tietylle matkalle tai vaikkapa kisata, kuten mulla. Sen sijaan mitään tiettyä kuntotasoa ei mielestäni valmiiksi täydy olla. Ei kannata ajatella, että on liian huonokuntoinen valmennettavaksi, tai että pitäisi olla ”oikea juoksija”. Mitähän tuo edes tarkoittaa? Mä olin tänä vuonna elinsiirrokkaiden MM-kisojen toiseksi nopein 400 metrin naisjuoksija ja palasin kotiin kolmen mitalin kanssa, mutta en edelleenkään aina miellä itseäni oikeaksi juoksijaksi saati kilpaurheilijaksi – ei vielä näillä meriiteillä. Wannabe-yleisurheilijaksi, kenties ;) Mutta josko oppisin armollisesti soveltamaan itseeni ajatusta ”If you run, you are a runner”. Opi säkin.

On olemassa juoksukouluja, ryhmätreenejä, yksilövalmennusta. Mulle oli selvää, että hakeudun yksilövalmennukseen. Tavoite oli tiedossa, ja aikaa sen saavuttamiseen oli valmennuksen alkaessa vain 6 kuukautta. Koska työtä oli hitosti, oli yksilövalmennus mielestäni ehdoton. Pidin tärkeänä myös, että valmentajani on itse juossut kilpaa. Että hän tietää omakohtaisesti paitsi sen, millaisia harjoituksia on tehtävä, myös sen, miltä tuntuu kisapäivänä vetää piikkarit jalkaan ja asettua lähtöviivalle. Kyse on etenkin kisojen lähestyessä yhtä paljon henkisestä kuin fyysisestä valmiudesta. Voin kertoa, että ihkaensimmäisissä kisoissa Leppävaarassa olin viime kesänä paitsi jännittynyt ja hermostunut, myös täysin pihalla. Ilman valmentajaani Caritaa en olisi kisoja hanskannut, vaikka yksinhän se juoksu totta kai on tehtävä.

Takana elämäni eka 100m kisa.

On helpottavaa, kun valmentaja vastaa ohjelmasta, joka luo treeniin rutiinia. Hyvä valmentaja on osannut kuunnella tavoitteeni ja toiveeni sekä selvittää nykykunnon, joten hänellä pysyy mielessä punainen lanka. Mun vastuulla on tehdä harjoitukset sellaisina kuin ne tulee. Treenejä skippaamalla ei pitkälle pötkitä, mutta yhtä huono idea on ylisuorittaa. Jos ohjelmassa lukee 60 minuutin hölkkä alle 145 sykkeellä, ei samaa asiaa aja 2 tunnin juoksu 165 sykkeellä. Turha sitten ihmetellä, miksei tavoitteet täyty ;) Mulla on ollut tässä asiassa täysi luottamus valmentajaani, eikä harjoituksia ole tarvinnut kyseenalaistaa.

Hyvä valmentaja – nyt kun se kerran näyttää teemaksi tässä muodostuvan – osaa mielestäni myös kuunnella herkällä korvalla valmennettavansa kroppaa, ja pistää tarvittaessa tekemään korvaavaa. (Kuunnella kroppaa? No te tiedätte mitä meinaan.) Meikäläinenkin pääsi viime talvena tutustumaan vesijuoksun saloihin, kun nilkat eivät pariin viikkoon kestäneet juoksua. Toisaalta pään paijaaminen ei kuulu asiaan, ja lorvikatarri on hyvä erottaa oikeista säryistä. Kaksi viime kesän treeniä on jäänyt mulle mieleen koko vuoden parhaimpina, ja kummassakin olosuhteet olivat mielestäni sen verran minua vastaan, että en ollut aluksi kauhean innoissani. Toisella kertaa juoksin aivan kammottavassa kaatosateessa (haluan vielä painottaa sanaa kammottava), ja opin, että en ole tehty sokerista. Nykyään ikkunasta tulee katsottua ulos lähinnä, jotta tietäisi mitä vetää päälle. Toisella kerralla tulin kentälle toinen jalka niin kipeänä, etten itse uskonut pystyväni juoksemaan. Koutsi totesi vain, että ei kun lämmittelemään ja vetoja tekemään – ja lopulta parin tunnin treenin päätteeksi mitään särkyä ei tuntunut. Opin, että aina pikkukrempat eivät suinkaan estä juoksua. Juoksu voi jopa viedä ne pois, tai ainakin harhauttaa ajatuksia.

Minulle yksi valmennuksen tärkeimpiä aspekteja onkin, että se on opettanut mulle paljon itsestäni liikkujana ja juoksijana. Että kun ulkona sataa ja jotain paikkaa vähäsen kolottaa, niin ei muuta kuin tossun nyörejä solmimaan.

Ja tässä elämäni eka mitali. Sekä taustalla outo tyyppi juoksemassa Argentiinan lipun kanssa.

Jos ja kun kaavailet valmennusta niin mun neuvona on, että pohdi ensin oma nykytila sekä tavoitteet. Mieti, millainen valmennus sinulle sopii, ja kaipaatko treeniä ryhmässä vai fokusta yksinomaan sinun tekemiseesi. Selvitä vaihtoehtoja, kysele valmentajilta heidän ajatuksiaan ja taustojaan. Ja sitten kun valmennukseen päädyt – tee ne treenit, ja tee ne sellaisina kuin ne on tarkoitettu tehtäväksi. Jos valmentaja osaa hommansa, jokaisella treenillä on joku pointti.

Helsinki on pullollaan juoksukouluja. Minun valmennuksesta vastaa Carita Runner’s High’lta. RH:n porukkaan kuuluu lukuisasti nykyisiä ja entisiä kilpajuoksijoita, ja asiakas voi olla mitä tahansa aloittelijasta aktiivijuoksijaan. Yksilövalmennuksen lisäksi tarjontaan kuuluu myös mm. erilaisia juoksukouluja (alkeet, eliitti, polkujuoksu, maraton, tekniikka), core-treenejä ja testausta. Hyviä juoksutapahtumiakin järjestävät. Tämä postaus ei muuten ollut tarkoituksella Runner’s High’n mainos, vaan omaa lenkillä syntynyttä ajatuksenvirtaa :)