Syksyn treenikausi starttasi - vihdoinkin! Maanantaina istuttiin valmentajan kanssa kahvikupposen äärellä ja tehtiin tilannekatsausta, ja nyt vihdoin pääsen taas treenaamaan ohjelman kera. Tällainen wannabe-yleisurheilija ei mitään varsinaista ylimenokautta kisojen jälkeen tarvitse, joten treenien olisi oikeastaan pitänyt alkaa jo pari viikkoa sitten, mutta joskus elämä heittää eteen mielenkiintoisia haasteita.
Tämä elo kun ei aina koostu pelkistä onnistumisista ja ylitsevuotavasta riemusta. Se kuuluisa oma asenne vie pitkälle, mutta ei se poista ajoittaisia murheita - kenties lähinnä auttaa selviytymään niistä. Mun ajoittainen murhe on aika pieni, kirjaimellisesti. Herneenkokoinen. Sillä on nimikin; keuhkoveritulppa. Se löytyi tutkimuksissa pari viikkoa sitten, ja oli ehtinyt keuhkoissani varmaankin jo toiset pari viikkoa majailla - salakavala pirulainen. Oireet eivät olleet äkillisiä, joten en ollut niitä kovinkaan vakavasti ottanut - mitä nyt yhtäkkiä kävely hengästyttää ja syke laukkaa, pitäisikö sellaisesta muka huolestua. Vasta reilu pari viikkoa sitten Vierumäellä tehty juoksutesti (valojänistesti), tai sen yritys, paljasti jonkin olevan ihan oikeasti vialla. Ei voi muuta sanoa kuin että käykää kuntotesteissä: ne paljastavat parhaimmillaan kunnon ja pahimmillaan sitten jotakin tällaista. Onneksi oireet hoitoon hakeutuessani otettiin vakavasti, ja syy löytyi heti.
Semmoinen syksy. Vasta nyt, oireiden alkaessa hiljalleen helpottaa, huomaa niiden olleen lopulta kohtalaisen pahoja. Se vaan taitaa olla niin, että kun ne hiljalleen tulevat, niihin tottuu ja niitä alkaa pitämään normaalina olotilana. Nyt sitten treeniä hissukseen, voinnin mukaan. Esimerkiksi eilen kävin juoksemassa 3,4 kilometriä, ja aikaa siihen kului 30 minuuttia. En ollutkaan koskaan tiennyt, että niin hitaasti on mahdollista juosta. Puoliso käveli rinnalla, ja vanhukset ohitteli rollaattoreilla oikeelta ja vasemmalta (no ei ne oikeasti), mutta teknisesti ottaen mun askellusta voidaan kai juoksuna pitää ;) Syke pysyi kurissa, ja se oli pointti.
Huumoria voi ja saa repiä mielestäni ihan kaikesta - niin tästäkin. Mutta jos tästä myös jotain aidon positiivista haluaa keksiä niin ainakin sen, että nyt on pakko mennä hiljaa. Mulla on tapana lähteä kaikkeen liian kovaa, mutta jospa nyt vihdoin oppisi menemään hitaasti ja rakentamaan peruskuntoa. Sehän tämän syksyn pointtina muutenkin on. Ja yltiöpositiivisesti voisi jopa ajatella, että ehkä tämä hidas startti kasvattaa peruskuntoani niin, että se jopa auttaa ensi kesän kisakoitoksissa.
Lopulta tärkeintä on kuitenkin terveys, se edellä on mentävä. Minun murheeni liukenee sieltä itsekseen toivottavasti pian pois, ja sormet ja varpaat ristiin, että uusia ei tule.
Toivottavasti muiden syksy on ollut vähemmän yllätyksellinen, ainakin tällaisessa mielessä.
Ihania syksylenkkejä ja muita syysfiilistelyjä kaikille!
Tämä elo kun ei aina koostu pelkistä onnistumisista ja ylitsevuotavasta riemusta. Se kuuluisa oma asenne vie pitkälle, mutta ei se poista ajoittaisia murheita - kenties lähinnä auttaa selviytymään niistä. Mun ajoittainen murhe on aika pieni, kirjaimellisesti. Herneenkokoinen. Sillä on nimikin; keuhkoveritulppa. Se löytyi tutkimuksissa pari viikkoa sitten, ja oli ehtinyt keuhkoissani varmaankin jo toiset pari viikkoa majailla - salakavala pirulainen. Oireet eivät olleet äkillisiä, joten en ollut niitä kovinkaan vakavasti ottanut - mitä nyt yhtäkkiä kävely hengästyttää ja syke laukkaa, pitäisikö sellaisesta muka huolestua. Vasta reilu pari viikkoa sitten Vierumäellä tehty juoksutesti (valojänistesti), tai sen yritys, paljasti jonkin olevan ihan oikeasti vialla. Ei voi muuta sanoa kuin että käykää kuntotesteissä: ne paljastavat parhaimmillaan kunnon ja pahimmillaan sitten jotakin tällaista. Onneksi oireet hoitoon hakeutuessani otettiin vakavasti, ja syy löytyi heti.
Semmoinen syksy. Vasta nyt, oireiden alkaessa hiljalleen helpottaa, huomaa niiden olleen lopulta kohtalaisen pahoja. Se vaan taitaa olla niin, että kun ne hiljalleen tulevat, niihin tottuu ja niitä alkaa pitämään normaalina olotilana. Nyt sitten treeniä hissukseen, voinnin mukaan. Esimerkiksi eilen kävin juoksemassa 3,4 kilometriä, ja aikaa siihen kului 30 minuuttia. En ollutkaan koskaan tiennyt, että niin hitaasti on mahdollista juosta. Puoliso käveli rinnalla, ja vanhukset ohitteli rollaattoreilla oikeelta ja vasemmalta (no ei ne oikeasti), mutta teknisesti ottaen mun askellusta voidaan kai juoksuna pitää ;) Syke pysyi kurissa, ja se oli pointti.
Huumoria voi ja saa repiä mielestäni ihan kaikesta - niin tästäkin. Mutta jos tästä myös jotain aidon positiivista haluaa keksiä niin ainakin sen, että nyt on pakko mennä hiljaa. Mulla on tapana lähteä kaikkeen liian kovaa, mutta jospa nyt vihdoin oppisi menemään hitaasti ja rakentamaan peruskuntoa. Sehän tämän syksyn pointtina muutenkin on. Ja yltiöpositiivisesti voisi jopa ajatella, että ehkä tämä hidas startti kasvattaa peruskuntoani niin, että se jopa auttaa ensi kesän kisakoitoksissa.
Lopulta tärkeintä on kuitenkin terveys, se edellä on mentävä. Minun murheeni liukenee sieltä itsekseen toivottavasti pian pois, ja sormet ja varpaat ristiin, että uusia ei tule.
Toivottavasti muiden syksy on ollut vähemmän yllätyksellinen, ainakin tällaisessa mielessä.
Ihania syksylenkkejä ja muita syysfiilistelyjä kaikille!
 |
Kommentit
Lähetä kommentti