No niin! Kisoista on kulunut melkein viikko, ja nyt on hyvä aika jäsentää ajatuksia kirjallisesti. Alunperin ajattelin, että bloggaisin pitkin kisaviikkoa, mutta ei sitä tullutkaan sitten tehtyä. Kisojen jälkeen teki mieli hetken sulatella kaikkea tapahtunutta - olihan kyseessä kuitenkin yksi tähänastisen elämäni isoimpia viikkoja. Nyt siis fastforwardina yleisurheiluun, joka perinteisesti näissä meidän monilajikisoissamme on viikon kahtena viimeisenä päivänä.
Koko alkuviikko torstaihin asti oli minun osaltani odottelua. Kävin katsomassa muita lajeja - pöytätennistä, uintia - ja yritin tehdä omaa kevyttä treeniä. Olo oli kuitenkin jotenkin hämmentynyt, etäinen - tänne on tultu juoksemaan, mutta tässä minä toljotan merileijonia kalastajasatamassa ja nautin elämäni parasta risottoa heikosti valaistussa ravintolassa. Asiaa ei juuri auttanut, että koko alkuviikon pohkeet olivat niin samperin jumissa ja kipeät, että juoksu ei meinannut onnistua ja yöunet häiriintyivät.
Keskiviikkoiltana suuntasin hotellin hierojalle, ja pyysin häntä keskittymään vain ja ainoastaan jalkoihin. Siinä vaiheessa kun sormenpäiden hieronnasta siirryttiin varpaisiin, tuli pohdittua, missä kommunikaatiomme meni vikaan. Hieronta oli kyllä erinomaisen rentouttava, eli kai siitä loppujen lopuksi oli enemmän hyötyä kuin haittaa.
Torstaina meille yleisurheilijoille oli varattu treenipäivä kentällä. Kävin katsastamassa mestat ja tekemässä viimeistelytreenin, joka yllättäen sujui hyvin. Pohkeet kiristyivät, mutta ehkä marginaalisesti vähemmän. Sitä huojennuksen ja innostuksen määrää! Illalla vielä putkirullailua antaumuksella, enempää en olisi voinut valmistautua.
Olin ilmoittautunut kaikille mahdollisille juoksumatkoille (100m, 200m, 400m, 800m ja 1500m) hyvin tietoisena siitä, että matkoja jää viime tipassa pois, ja että järjestelyt tai aikataulut eivät aina ole toivotunlaiset. 400m on ehdottomasti minulle tärkein matka, ja kakkoselle oletin myös osallistuvani, joskaan en kenties siinä pärjääväni.
En varsinaisesti ole mikään satasen juoksija; mun nopeus ei riitä siihen, että juoksu edes tuntuisi missään. 400m on hirvittävämpi, mutta samalla mielestäni palkitsevampi. Tietää tekevänsä jotain. Sitä kohtaan tunnen jonkinlaista pelonsekaista kunnioitusta, ja maaliin selviäminen tuntuu suuremmalta saavutukselta.
Perjantaina ohjelmassa olivat 100m, 400m ja 1500m, ja lauantaina 200m sekä 800m. Jos satanen ei mun juttuni täysin ole, niin ei sitä ole myöskään 1500m - jota en ole koskaan edes juossut. Torstai-iltana tuli tieto, että hieman erikoisesti perjantaina juostaisi ensin 1500m, sitten 400m ja viimeisenä 100m. Tavallisesti kai järjestys on lyhyestä pidempään mutta Argentiinassa voi odottaa mitä tahansa ;). Tämä lopulta ratkaisi asian: 1500m jäi pois, 400m oli päivän eka matka (works for me!) ja 100m sen jälkeen ilman kummempia tavoitteita, toiveena lähinnä 3 viikon takaisen testijuoksuajan alittaminen.
Oli tiedossa, että neloselle perjantaina tulee kanssani maanantaisen 5km katujuoksun kova kärkikaksikko: 19 minuutin ajan tehtaillut brittimimmi Melissa toinen britti Ruth. Lisäksi oli tulossa iranilainen Shima, joka oli minun tapaani ilmoittautunut melkein jokaiselle matkalle. Arvelin olevani hänen kanssaan suht rintarinnan jokaisella matkalla, päätellen vuonna 2013 kellottamistaan ajoista.
Kävin hyvissä ajoin ilmoittautumassa call roomissa ja aloitin itsekseni alkuverkan, kun yhtäkkiä kovasti etuajassa kuulutettiin useampaan otteeseen nimeäni. Kaikki muut osallistujat oli jo kuljetettu kentän laidalle, ja minua odoteltiin. Lämmittely jäi puoliväliin, ei todellakaan ollut ihan valmis olo. Siinä vaan sitten lähtötelineiden kupeeseen, jossa toimitsija vilkaisi kelloa: "Oops, now we're 10 minutes too early. Do you want to go back or go now?" Lämmittely tekemättä tai ei, ei siinä tilanteessa kyllä enää juuri haluttanut takaisin call roomiin kasvattamaan jännitystä. Eli ei muuta kuin lähtötelineen säätö ja testaus, lähetys espanjaksi (ehdin hätääntyä mutta onneksi sentään pyssyn ääni on universaali) ja matkaan.
Lähtö oli suhteellisen hyvä. Olin radalla 4, mun oikealla puolella ulommilla radoilla olivat Melissa, Ruth ja Shima. Olin arvellut tulevani maaliin kolmantena tai neljäntenä, mutta takasuoralla toista kaarretta lähestyessä tajusin olevani toisena tai kolmantena, Shima suunnilleen rinnallani ja Melissa jo edempänä. Hetken aikaa olin tyytyväinen; nyt menee vauhdinjako suht oikein. Heinäkuun testijuoksussa olin ekat 200m vetänyt täysillä, ja viimeiset 200m oli mennyt pelkällä tahdonvoimalla. Jos matkan vaiheet ovat "push, pull, position & pray" kuten kisakonkari Esko mulle kertoi, niin testijuoksussa oli vaihde jo takasuoran päätteeksi ollut ehdottomasti "pray"-asennossa. Nyt kuitenkin jaksoin suht hyvin pitää pintani ja kaarteen päätteeksi taisin jo olla toisena. Loppu olikin sitten tosiaan sitä tahdonvoimaa, yhtään positiivista ajatusta juoksusta ei siinä vaiheessa pyörinyt päässä :D Jostain syystä päätin vielä vilkaista olkani yli (missä Shima menee?), ja vikat metrit suorastaan hidastin - typerää ja turhaa. Sijoitukseen se ei vaikuttanut, mutta ajasta olisi voinut ehkä ihan pikkasen nipistää pois juoksemalla oikeasti loppuun asti.
Maalissa tajusin hämmentyneenä olevani toisena. Toisena!! Minä!!! Halaukset ja onnentoivotukset kilpakumppaneille, ja sitten oli jo melkein hoppu 100m ilmoittautumiseen. Olin ajatellut ehtiä vartin verran hölkkäämään ennen 100m lähtöä, mutta palkintojenjako vei tehokkaasti tuon ajan - damn it ;) - joten suht suoraan sitä sai seuraavalle matkalle startata. Palkintojenjaossa näin vielä jonkun paperista oman aikani: 1:14.87. Paransin testijuoksusta suunnilleen 3 sekuntia, ja se oli mulle vähintään yhtä tärkeä tavoite kuin sijoitus. Sijoituksestakin toki olin - ja olen - hurjan ylpeä. Erityisesti siksi, että se tuli niin kovatasoisessa seurassa. Oli etuoikeus saada juosta itseäni vähän parempien kanssa, ehkä se sai mut puristamaan itsestäni jotain extraa. Mieltäni lämmittää myös tieto, että mulle tuli kakkossija kaikkien naisten joukossa, ei vain omassa ikäryhmässäni.
Sitten suoraan sataselle. Iranin Shima juoksi myös tämän matkan, ja mukana olivat lisäksi meidän joukkueen Lotta, brittiläinen Emma ja Argentiinan María Elena. Mulla ei mitään odotuksia, jalat maitohapoilla edellisestä suorituksesta ja fiilis lähinnä onnellinen siitä, että mulle tärkein 400m oli nyt kunnialla ohi. Emma kertoi ennen lähtöä saaneensa maksansiirron vain vuosi sitten (!!!), mutta kilpailleensa pikamatkoilla koko nuoruutensa, ennen äkillistä sairastumistaan. Kaikki propsit Emmalle - vuosi omasta maksansiirrostani minä tein pari istumaannousua ja hölkkäsin Tööliksen lyhtypylväiden välejä. Emma kompuroi pahan näköisesti heti startin jälkeen mutta vei silti ykkössijan ihan kevyesti alle 14 sekunnilla, Shima aavistuksen mua nopeampi ja itse kolmantena alitin ekaa kertaa elämässäni 16 sekuntia (15.46), mikä oli mulle ehdottomasti tärkeintä. Lotta tuli maaliin neljäntenä heti mun jälkeen, argentiinalainen vähän myöhemmin. Lotan kanssa ei ehditty juuri muuta kuin pikaisesti halata, kun hän jo juoksi työntämään kuulaa - ja ylsi muuten siinä upeasti hopealle!
Satasella ehtii ajatella yllättävän paljon. Jos edellisessä juoksussa ajatukset lähtökohtaisesti olivat selviytymisessä, satasella tuli ihan oikeasti pohdittua sitä, miten paljon juoksua rakastan. Korniahan se on. Mutta nyt jos koskaan tuntuu siltä, että olen löytänyt jotain omaa: minun onneni juoksussa löytyy ilmiselvästi radalta, ei niinkään pitkiltä lenkeiltä. Onko 31-vuotias liian vanha aloittelevaksi yleisurheilijaksi? I hope not :)
Urakka ei suinkaan ollut vielä ohi, vaan lauantaina edessä oli 200m. Edellisen päivän juoksut olivat ylittäneet odotukseni ja tavoitteeni niin täysin, että kahdellesadalle lähdin rentona, iloisena, vailla mitään ennakkoajatuksia. Joukkueenjohtaja Anu varmisteli vielä ennen starttia, että pääni on siitä huolimatta kisassa mukana - meinaako se kuitenkin juosta täysiä? Joo, kyllä se meinaa. Odotin Shimaa jälleen kilpakumppaniksi, ja toisenkin iranilaisen tytön olisi pitänyt osallistua, mutta he jäivät syystä tai toisesta pois. Niin meitä oli sitten kolme. Satasella tutuksi tullut Emma, aussityttö Suzanne ja minä. Meidän lähtömme yhdistettiin tästä johtuen 40-49 -vuotiaiden lähtöön, eli juoksimme eri ikäryhmän kanssa yhtä aikaa mutta omissa sarjoissamme.
Lähdössä Emma ampaisi siihen malliin, että katsomossa asti kuulemma kävi kohahdus. Suzanne jäi jonnekin taakse, ja juoksin matkan rinnakkain toisen ikäryhmän tsekkiläisen Petran kanssa. Hän päätyi voittamaan oman ikäryhmänsä kultaa, minä tulin omassani hopealle. Emma oli juossut kovan 27 sekunnin ajan mutta oli selvästi ottanut koville. Oma aikani oli jälleen mulle iloinen yllätys, 32.87. Suzanne tuli meidän ikäryhmässä kolmanneksi. Hän kertoi ennen starttia tulleensa neljissä perättäisissä kisoissa tällä matkalla aina neljänneksi, joten mitalisija teki nyt varmasti hyvää :)
Päivän toisen matkan, 800m, päädyin viime hetkellä jättämään pois. Jalat olivat sen verran uupuneet, että hölkkäkään ei enää oikein luonnistunut. Päätin, että kahden kierroksen hölkkä tai pahimmillaan kävely ei ollut se, miten halusin nämä kisat omalta kohdaltani päättää - sijoituksesta (= tässä kohtaa osallistujien lukumäärästä) viis. Kolme odotettua parempaa aikaa, kolme mitalisijaa - mulle kisat olivat olleet jo niin paljon enemmän, kuin olin koskaan osannut toivoa.
***
Entä nyt? Tätä buenosairesilaisessa hotellihuoneessa kirjoitellessani olen hieman flunssassa - kisajännityksen purkautuminen taisi yhdistyä sopivasti johonkin ilmoilla olleeseen viruspöpöön. Melkein koko Suomen joukkue on ollut kipeänä, valtaosa jo Suomen kamaralla.
Täällä ollessa ja Suomeen palattuani otan vähän aikaa kevyesti, ja sitten katse kohti ensi kesän EM-kisoja. Nyt tuntuu siltä, että näissä matkoissa pitäydyn myös ensi vuonna, ja varovaisesti uskallan jo haaveilla napsaisevani pikkaisen pois ajoista. Joukkueenjohdosta ehdittiin jo vinkata rinnalle pituushyppyä, ja sitä kieltämättä olisi kiva kokeilla. Kilpakumppanini Melissa ehdotti, että lähtisin ensi kesänä myös Brittien kansallisiin kisoihin - pitänee selvittää, saanko suomalaisena osallistua niihin.
***
Suomen joukkue toi kotiin kaiken kaikkiaan 22 mitalia: 5 kultaa, 7 hopeaa ja 10 pronssia. Mitalisijoja olennaisempaa on kuitenkin se, mitä kisat ja niihin valmistautuminen meille kilpailijoille toivat: positiivisia, ikimuistoisia kokemuksia, uusia tuttavuuksia, konkareille vanhojen tuttujen kohtaamista, vertaistukea, iloa, terveyttä. Jokainen ylitti itsensä, ja osa pääsi kokeilemaan jotakin ihan uutta: veikkaanpa, että esimerkiksi meidän joukkueemme Olli ja Esko eivät ihan heti unohda sitä, kun paikallislaji tejossa saivat heti ensimmäiseksi vastustajakseen Argentiinan. Matsissa tuli kuulemma lanseerattua käsite "happy losers". Katsotaan, miten muilta mailta ensi vuonna sujuu Vantaalla salibandy ;)
Järjestelyt puhuttivat paljon jo ennakkoon ja varsinkin kisaviikolla. Paikallisten organisointikyky jätti paljon toivomisen varaa mutta toivon, että kisat saavuttivat yhden tärkeimmistä tavoitteistaan: lisätä elin-, kudos- ja luuydinsiirtojen tietoisuutta Argentiinassa ja Etelä-Amerikassa. Kansainvälisen organisaation (WTGF) mukaan elinluovutusten määrä voi kisojen jälkeen nousta järjestäjämaassa jopa 30 %. Nämä olivat historian 20. MM-kisat, mutta ensimmäiset Etelä-Amerikassa - toivotaan siis positiivista kehitystä tällä puolen maapalloa :)
Toivon, että kisat ja me urheilijat toimimme esimerkkinä siitä, miten hyvää elämä on, vastoinkäymisistä huolimatta. Terveys voi vaihdella, mutta silti suurimmat rajoitteet ovat omassa päässämme. Toivon, että kisat ovat niitä seuraaville lääkäreille, hoitajille ja tutkijoille muistutus tekemänsä työn merkityksestä; ilman heitä emme olisi täällä; ilman elinluovutuksia ja osaavia ammattilaisia kumisisivat urheilukentät, keilahallit ja uimahallit tyhjyyttään.
Toivon, että joku elinsiirtoa juuri nyt odottava - tai sellaisen vasta saanut - saa kisoista toivoa. Siirron jälkeisinä kuukausina odotin itse sitä paljon mainostettua normaalin elämän paluuta kuin kuuta nousevaa, ja kun kuulin ensi kertaa kisojen olemassaolosta, tuli niistä tärkeä motivaation lähde. Jotain, mitä odottaa.
Toivon, että mahdollisimman moni pääsee ensi kesänä katsomaan ja kannustamaan meitä EM-kisoihin Vantaalle. Ennen kaikkea toivon, että jokainen tekee läheisilleen selväksi oman kantansa elinluovutukseen. Asia voi tuntua kovin etäiseltä - voit ajatella, ettei se sinua kosketa, vaikka ehkä siihen myönteisesti suhtautuisitkin. Kokemus on osoittanut, että asia voi koskettaa ketä tahansa. Jos niin kurja tilanne kävisi, on äärettömän tärkeää, että kantasi saadaan nopeasti hoitohenkilökunnan tietoon. Kiitos <3
Jos tähän asti pääsit, suosittelen vielä tsekkaamaan tämän hienon videon: https://youtu.be/arF2BNoINZ8.
Koko alkuviikko torstaihin asti oli minun osaltani odottelua. Kävin katsomassa muita lajeja - pöytätennistä, uintia - ja yritin tehdä omaa kevyttä treeniä. Olo oli kuitenkin jotenkin hämmentynyt, etäinen - tänne on tultu juoksemaan, mutta tässä minä toljotan merileijonia kalastajasatamassa ja nautin elämäni parasta risottoa heikosti valaistussa ravintolassa. Asiaa ei juuri auttanut, että koko alkuviikon pohkeet olivat niin samperin jumissa ja kipeät, että juoksu ei meinannut onnistua ja yöunet häiriintyivät.
 |
| Well hello there! Näitä tyyppejä oli kymmeniä. |
 |
| Joukkuekaveri Annen uintia seuraamassa |
Torstaina meille yleisurheilijoille oli varattu treenipäivä kentällä. Kävin katsastamassa mestat ja tekemässä viimeistelytreenin, joka yllättäen sujui hyvin. Pohkeet kiristyivät, mutta ehkä marginaalisesti vähemmän. Sitä huojennuksen ja innostuksen määrää! Illalla vielä putkirullailua antaumuksella, enempää en olisi voinut valmistautua.
En varsinaisesti ole mikään satasen juoksija; mun nopeus ei riitä siihen, että juoksu edes tuntuisi missään. 400m on hirvittävämpi, mutta samalla mielestäni palkitsevampi. Tietää tekevänsä jotain. Sitä kohtaan tunnen jonkinlaista pelonsekaista kunnioitusta, ja maaliin selviäminen tuntuu suuremmalta saavutukselta.
Perjantaina ohjelmassa olivat 100m, 400m ja 1500m, ja lauantaina 200m sekä 800m. Jos satanen ei mun juttuni täysin ole, niin ei sitä ole myöskään 1500m - jota en ole koskaan edes juossut. Torstai-iltana tuli tieto, että hieman erikoisesti perjantaina juostaisi ensin 1500m, sitten 400m ja viimeisenä 100m. Tavallisesti kai järjestys on lyhyestä pidempään mutta Argentiinassa voi odottaa mitä tahansa ;). Tämä lopulta ratkaisi asian: 1500m jäi pois, 400m oli päivän eka matka (works for me!) ja 100m sen jälkeen ilman kummempia tavoitteita, toiveena lähinnä 3 viikon takaisen testijuoksuajan alittaminen.
Oli tiedossa, että neloselle perjantaina tulee kanssani maanantaisen 5km katujuoksun kova kärkikaksikko: 19 minuutin ajan tehtaillut brittimimmi Melissa toinen britti Ruth. Lisäksi oli tulossa iranilainen Shima, joka oli minun tapaani ilmoittautunut melkein jokaiselle matkalle. Arvelin olevani hänen kanssaan suht rintarinnan jokaisella matkalla, päätellen vuonna 2013 kellottamistaan ajoista.
400m
Kävin hyvissä ajoin ilmoittautumassa call roomissa ja aloitin itsekseni alkuverkan, kun yhtäkkiä kovasti etuajassa kuulutettiin useampaan otteeseen nimeäni. Kaikki muut osallistujat oli jo kuljetettu kentän laidalle, ja minua odoteltiin. Lämmittely jäi puoliväliin, ei todellakaan ollut ihan valmis olo. Siinä vaan sitten lähtötelineiden kupeeseen, jossa toimitsija vilkaisi kelloa: "Oops, now we're 10 minutes too early. Do you want to go back or go now?" Lämmittely tekemättä tai ei, ei siinä tilanteessa kyllä enää juuri haluttanut takaisin call roomiin kasvattamaan jännitystä. Eli ei muuta kuin lähtötelineen säätö ja testaus, lähetys espanjaksi (ehdin hätääntyä mutta onneksi sentään pyssyn ääni on universaali) ja matkaan.
Lähtö oli suhteellisen hyvä. Olin radalla 4, mun oikealla puolella ulommilla radoilla olivat Melissa, Ruth ja Shima. Olin arvellut tulevani maaliin kolmantena tai neljäntenä, mutta takasuoralla toista kaarretta lähestyessä tajusin olevani toisena tai kolmantena, Shima suunnilleen rinnallani ja Melissa jo edempänä. Hetken aikaa olin tyytyväinen; nyt menee vauhdinjako suht oikein. Heinäkuun testijuoksussa olin ekat 200m vetänyt täysillä, ja viimeiset 200m oli mennyt pelkällä tahdonvoimalla. Jos matkan vaiheet ovat "push, pull, position & pray" kuten kisakonkari Esko mulle kertoi, niin testijuoksussa oli vaihde jo takasuoran päätteeksi ollut ehdottomasti "pray"-asennossa. Nyt kuitenkin jaksoin suht hyvin pitää pintani ja kaarteen päätteeksi taisin jo olla toisena. Loppu olikin sitten tosiaan sitä tahdonvoimaa, yhtään positiivista ajatusta juoksusta ei siinä vaiheessa pyörinyt päässä :D Jostain syystä päätin vielä vilkaista olkani yli (missä Shima menee?), ja vikat metrit suorastaan hidastin - typerää ja turhaa. Sijoitukseen se ei vaikuttanut, mutta ajasta olisi voinut ehkä ihan pikkasen nipistää pois juoksemalla oikeasti loppuun asti.
Maalissa tajusin hämmentyneenä olevani toisena. Toisena!! Minä!!! Halaukset ja onnentoivotukset kilpakumppaneille, ja sitten oli jo melkein hoppu 100m ilmoittautumiseen. Olin ajatellut ehtiä vartin verran hölkkäämään ennen 100m lähtöä, mutta palkintojenjako vei tehokkaasti tuon ajan - damn it ;) - joten suht suoraan sitä sai seuraavalle matkalle startata. Palkintojenjaossa näin vielä jonkun paperista oman aikani: 1:14.87. Paransin testijuoksusta suunnilleen 3 sekuntia, ja se oli mulle vähintään yhtä tärkeä tavoite kuin sijoitus. Sijoituksestakin toki olin - ja olen - hurjan ylpeä. Erityisesti siksi, että se tuli niin kovatasoisessa seurassa. Oli etuoikeus saada juosta itseäni vähän parempien kanssa, ehkä se sai mut puristamaan itsestäni jotain extraa. Mieltäni lämmittää myös tieto, että mulle tuli kakkossija kaikkien naisten joukossa, ei vain omassa ikäryhmässäni.
 |
| Kuva: Teemu Lakkasuo |
100m
Sitten suoraan sataselle. Iranin Shima juoksi myös tämän matkan, ja mukana olivat lisäksi meidän joukkueen Lotta, brittiläinen Emma ja Argentiinan María Elena. Mulla ei mitään odotuksia, jalat maitohapoilla edellisestä suorituksesta ja fiilis lähinnä onnellinen siitä, että mulle tärkein 400m oli nyt kunnialla ohi. Emma kertoi ennen lähtöä saaneensa maksansiirron vain vuosi sitten (!!!), mutta kilpailleensa pikamatkoilla koko nuoruutensa, ennen äkillistä sairastumistaan. Kaikki propsit Emmalle - vuosi omasta maksansiirrostani minä tein pari istumaannousua ja hölkkäsin Tööliksen lyhtypylväiden välejä. Emma kompuroi pahan näköisesti heti startin jälkeen mutta vei silti ykkössijan ihan kevyesti alle 14 sekunnilla, Shima aavistuksen mua nopeampi ja itse kolmantena alitin ekaa kertaa elämässäni 16 sekuntia (15.46), mikä oli mulle ehdottomasti tärkeintä. Lotta tuli maaliin neljäntenä heti mun jälkeen, argentiinalainen vähän myöhemmin. Lotan kanssa ei ehditty juuri muuta kuin pikaisesti halata, kun hän jo juoksi työntämään kuulaa - ja ylsi muuten siinä upeasti hopealle!
Satasella ehtii ajatella yllättävän paljon. Jos edellisessä juoksussa ajatukset lähtökohtaisesti olivat selviytymisessä, satasella tuli ihan oikeasti pohdittua sitä, miten paljon juoksua rakastan. Korniahan se on. Mutta nyt jos koskaan tuntuu siltä, että olen löytänyt jotain omaa: minun onneni juoksussa löytyy ilmiselvästi radalta, ei niinkään pitkiltä lenkeiltä. Onko 31-vuotias liian vanha aloittelevaksi yleisurheilijaksi? I hope not :)
200m
Urakka ei suinkaan ollut vielä ohi, vaan lauantaina edessä oli 200m. Edellisen päivän juoksut olivat ylittäneet odotukseni ja tavoitteeni niin täysin, että kahdellesadalle lähdin rentona, iloisena, vailla mitään ennakkoajatuksia. Joukkueenjohtaja Anu varmisteli vielä ennen starttia, että pääni on siitä huolimatta kisassa mukana - meinaako se kuitenkin juosta täysiä? Joo, kyllä se meinaa. Odotin Shimaa jälleen kilpakumppaniksi, ja toisenkin iranilaisen tytön olisi pitänyt osallistua, mutta he jäivät syystä tai toisesta pois. Niin meitä oli sitten kolme. Satasella tutuksi tullut Emma, aussityttö Suzanne ja minä. Meidän lähtömme yhdistettiin tästä johtuen 40-49 -vuotiaiden lähtöön, eli juoksimme eri ikäryhmän kanssa yhtä aikaa mutta omissa sarjoissamme.
Lähdössä Emma ampaisi siihen malliin, että katsomossa asti kuulemma kävi kohahdus. Suzanne jäi jonnekin taakse, ja juoksin matkan rinnakkain toisen ikäryhmän tsekkiläisen Petran kanssa. Hän päätyi voittamaan oman ikäryhmänsä kultaa, minä tulin omassani hopealle. Emma oli juossut kovan 27 sekunnin ajan mutta oli selvästi ottanut koville. Oma aikani oli jälleen mulle iloinen yllätys, 32.87. Suzanne tuli meidän ikäryhmässä kolmanneksi. Hän kertoi ennen starttia tulleensa neljissä perättäisissä kisoissa tällä matkalla aina neljänneksi, joten mitalisija teki nyt varmasti hyvää :)
 |
| Kuva: Teemu Lakkasuo |
***
Entä nyt? Tätä buenosairesilaisessa hotellihuoneessa kirjoitellessani olen hieman flunssassa - kisajännityksen purkautuminen taisi yhdistyä sopivasti johonkin ilmoilla olleeseen viruspöpöön. Melkein koko Suomen joukkue on ollut kipeänä, valtaosa jo Suomen kamaralla.
Täällä ollessa ja Suomeen palattuani otan vähän aikaa kevyesti, ja sitten katse kohti ensi kesän EM-kisoja. Nyt tuntuu siltä, että näissä matkoissa pitäydyn myös ensi vuonna, ja varovaisesti uskallan jo haaveilla napsaisevani pikkaisen pois ajoista. Joukkueenjohdosta ehdittiin jo vinkata rinnalle pituushyppyä, ja sitä kieltämättä olisi kiva kokeilla. Kilpakumppanini Melissa ehdotti, että lähtisin ensi kesänä myös Brittien kansallisiin kisoihin - pitänee selvittää, saanko suomalaisena osallistua niihin.
***
Suomen joukkue toi kotiin kaiken kaikkiaan 22 mitalia: 5 kultaa, 7 hopeaa ja 10 pronssia. Mitalisijoja olennaisempaa on kuitenkin se, mitä kisat ja niihin valmistautuminen meille kilpailijoille toivat: positiivisia, ikimuistoisia kokemuksia, uusia tuttavuuksia, konkareille vanhojen tuttujen kohtaamista, vertaistukea, iloa, terveyttä. Jokainen ylitti itsensä, ja osa pääsi kokeilemaan jotakin ihan uutta: veikkaanpa, että esimerkiksi meidän joukkueemme Olli ja Esko eivät ihan heti unohda sitä, kun paikallislaji tejossa saivat heti ensimmäiseksi vastustajakseen Argentiinan. Matsissa tuli kuulemma lanseerattua käsite "happy losers". Katsotaan, miten muilta mailta ensi vuonna sujuu Vantaalla salibandy ;)
Järjestelyt puhuttivat paljon jo ennakkoon ja varsinkin kisaviikolla. Paikallisten organisointikyky jätti paljon toivomisen varaa mutta toivon, että kisat saavuttivat yhden tärkeimmistä tavoitteistaan: lisätä elin-, kudos- ja luuydinsiirtojen tietoisuutta Argentiinassa ja Etelä-Amerikassa. Kansainvälisen organisaation (WTGF) mukaan elinluovutusten määrä voi kisojen jälkeen nousta järjestäjämaassa jopa 30 %. Nämä olivat historian 20. MM-kisat, mutta ensimmäiset Etelä-Amerikassa - toivotaan siis positiivista kehitystä tällä puolen maapalloa :)
Toivon, että kisat ja me urheilijat toimimme esimerkkinä siitä, miten hyvää elämä on, vastoinkäymisistä huolimatta. Terveys voi vaihdella, mutta silti suurimmat rajoitteet ovat omassa päässämme. Toivon, että kisat ovat niitä seuraaville lääkäreille, hoitajille ja tutkijoille muistutus tekemänsä työn merkityksestä; ilman heitä emme olisi täällä; ilman elinluovutuksia ja osaavia ammattilaisia kumisisivat urheilukentät, keilahallit ja uimahallit tyhjyyttään.
Toivon, että joku elinsiirtoa juuri nyt odottava - tai sellaisen vasta saanut - saa kisoista toivoa. Siirron jälkeisinä kuukausina odotin itse sitä paljon mainostettua normaalin elämän paluuta kuin kuuta nousevaa, ja kun kuulin ensi kertaa kisojen olemassaolosta, tuli niistä tärkeä motivaation lähde. Jotain, mitä odottaa.
Toivon, että mahdollisimman moni pääsee ensi kesänä katsomaan ja kannustamaan meitä EM-kisoihin Vantaalle. Ennen kaikkea toivon, että jokainen tekee läheisilleen selväksi oman kantansa elinluovutukseen. Asia voi tuntua kovin etäiseltä - voit ajatella, ettei se sinua kosketa, vaikka ehkä siihen myönteisesti suhtautuisitkin. Kokemus on osoittanut, että asia voi koskettaa ketä tahansa. Jos niin kurja tilanne kävisi, on äärettömän tärkeää, että kantasi saadaan nopeasti hoitohenkilökunnan tietoon. Kiitos <3
Jos tähän asti pääsit, suosittelen vielä tsekkaamaan tämän hienon videon: https://youtu.be/arF2BNoINZ8.
Kommentit
Lähetä kommentti