Kisaviikon alku

Täällä ollaan, Mar del Platassa. Argentiinan suosituimmassa rantakaupungissa, jossa juuri nyt on talvi. Sää on kovin oikukas vaihdellen hyytävän kylmästä melkein lämpimään, sateesta auringonpaisteeseen. Voi olla täysin tyyntä (kuten tänään) tai sitten voi olla niin kova tuuli, että siihen voisi melkein nojata (kuten eilen). Talvi ei missään nimessä tuo esiin tämän kaupungin parhaita puolia, mutta kaipa karuudessakin voi olla oma viehätyksensä. Kesällä meininki on epäilemättä erilainen, kun asukasmäärä nelinkertaistuu 2 miljoonaan, kaupat ja ravintolat palvelevat vähän paremmilla aukioloajoilla ja se hyytävän kylmä keli vaihtuu helteeseen.

Biitsiltä hotellin vierestä. Karu on kaunista ;)

Tänne tultiin viime lauantaina koko joukkueen voimin. Bussimatka Buenos Airesista olisi kestänyt 6 tuntia, ellei kuskimme olisi heti aluksi ajanut 2,5 tuntia väärään suuntaan. Tällä puolen maapalloa aika ja paikka ovat ilmeisen suhteellisia käsitteitä – olen havainnut että täällä mikään ei ole niin varmaa kuin se, että mikään ei ole varmaa. Reitti kulki maaseudun halki, ja ilmeisesti tulva oli vastikään vallannut pellot – ja osin talotkin. Lehmät ja hevoset näyttivät laiduntavan järvissä. Meikäläinen piti tätä eriskummallista maisemaa niin kiehtovana, että ei edes haitannut tuo parin tunnin detour :D

Tulvamaisemia

Sunnuntai oli ensimmäinen kokonainen päivä perillä. Kisahotelli sijaitsee rannalla, tai useamman rannan tuntumassa, ja kävin kokeilemassa kevyttä hölkkää hiekassa. Viikkoja vaivanneet pohjejumit eivät lähtöä edeltäneen perusteellisen hieronnan ja useamman päivän levon myötä olleet kadonneet mutta muuten fiilis jopa harmaalla sadekelillä oli hyvä. Teki hyvää päästä liikkumaan pitkien matkapäivien jälkeen.

Rekisteröityminen hoidettu! Let the games begin!

Sunnuntai-iltana olivat avajaiset, joissa oli paikallisena ohjelmana musiikkia ja tanssia (tangoa, luonnollisesti). Avajaiset käynnisti kulkue, johon kunkin maan joukkueesta osallistui 5 urheilijaa. Sain kunnian edustaa kulkueessa Suomea Lotan, Annen, Tomin ja Riston kanssa – uskomaton fiilis ja epäilemättä hetki, joka ei heti unohdu. Järjestäjien puheenvuoroissa puhuttiin paljon kisojen merkityksestä: yksinomaan elinluovutuksen ja -siirtojen ansiosta on kisoissa edustettuna 44 maata lähes tuhannen urheilijan voimin. Me olemme kaunis elävä esimerkki siitä, mitä elinsiirroilla saadaan aikaan. Kukaan meistä ei olisi täällä ilman elinluovuttajia, tiedettä ja tutkimusta sekä osaavia terveydenhuollon ammattilaisia.

Me, samoin kuin luovuttajamme, edustamme eri kansallisuuksia, sukupuolia, ihonvärejä, uskontoja, ikäryhmiä; meitä on Nepalista Jenkkeihin ja Uudesta Seelannista Kolumbiaan, ja kaikkea siltä väliltä. Yhdistävänä tekijänä on elinsiirto, halu pysyä liikkeessä ja kunnioitus elämää kohtaan. Toivottavasti meistä välittyy kauas ja kirkkaasti, että vakavasta sairaudesta voi kuntoutua ja elämä voi jatkua.

Olen aiemminkin todennut, että näissä kisoissa jo osallistuminen on huikea saavutus. ”Start by doing what is necessary; then do what is possible; and suddenly you are doing the impossible” – Franciscus Assisilainen kiteyttää ajatukseni erinomaisesti. Avajaisissa mieleeni muistui jälleen, että läsnäoloni kisoissa on ihme; ei sen vähempää. Palaan tähän ajatukseen kisaviikon edetessä.

Valmistautumassa kulkueeseen