Fiilikset kisojen lähestyessä

Näin kisojen lähestyessä olen pari kertaa ajatellut, että olisinpa aloittanut yleisurheilun jo lapsena. Osaisi jo telinelähdöt, ymmärtäisi miksei neljälläsadalla voi vetää ekaa kahtasataa aivan täysiä. Olisi helpompaa. Ratajuoksu on myös niin älyttömän siistiä, että olisi varmaan ollut kiva kokea sen aikaansaamaa intoa jo junnuna.

Nuori Pinja oli kyllä ihan hyvä liikunnassa, etenkin juoksussa ja pituushypyssä, mutta oli niin paljon muutakin. Pianotunteja, musiikinteoriaa ja kuoroa. Maalaamista, lukemista ja kirjoittamista. Pesistä, mutta siinäkin pääasiallinen kontribuutioni joukkueelle oli juoksu. Jälkiviisaana on helppo ajatella, että olisinpa ollut yleisurheiluseurassa - niin kuin isosisko Lahden Ahkerassa - mutta ei kai niitä harrastuksia kuulu lapsella kuitenkaan ihan ylenmäärin olla. Oma lapsuus oli varsin aktiivinen ja liikunnallinen myös ilman yleisurheilua.

Ja toisaalta, kun asiaa tarkemmin pohdin - tavoitteellisen juoksun aloittamisessa vasta aikuisiällä on ehdottomat etunsa. Koen, että oma juoksuni on ollut tavoitteellista vasta vuoden verran, vaikka hölköttelyä on takana elinsiirron jälkeistä kuntoutusaikaa lukuunottamatta melkein 10 vuotta. Aikuisiällä aloittaessa ei juuri ole ulkopuolisia paineita, voi treenata ja kisatakin ihan vain omaksi ilokseen. Ei ole ehtinyt tulla loukkaantumisia tai rasitusvammoja. Eikä liioin omaan lajiin leipiintymistä. Tästä näkökulmasta katsottuna olen vain ja ainoastaan onnellinen siitä, että aloitin tavoitteellisemmin vasta nyt. En näe oman innostukseni ratajuoksuun päättyvän elokuun kisoihin, sen verran fiiliksissä siitä olen. 

Nämä ihanuudet siivittää kivasti :)

Juoksu, ja erityisesti juoksu radalla, on paras koskaan kokemani urheilulaji ja harrastus. Tämä on toki täysin subjektiivinen näkemys, enkä yhtään paheksu niitä, jotka juoksua vihaavat. Jostain syystä se aikaansaa minussa suurta onnea. Radalla voi yhtäaikaisesti tuntea olonsa kammottavaksi ja mielettömän hyväksi. Fyysisesti fiilis on joskus hirveä, pään sisällä loistava. Joku voi sanoa samaa vaikkapa kiipeilystä, jääkiekosta tai punttien nostelusta, ja ymmärtää ehkä sen kautta, mitä tarkoitan. Olen fiilistellyt juoksua jo reilu parikymppisenä, mutta ihan näin suurta rakkautta en ole silloin sitä kohtaan tuntenut. Enkä toisaalta ole myöskään pistänyt itseäni samalla tavalla likoon. 

Kisoihin ja siellä mun lajeihin on aikaa 7 viikkoa. Jännitys kasvaa! Sitä ihan vähän toivoo, että olispa vielä 2 lisäkuukautta aikaa treenata, mutta aivan varmasti niiden jälkeen toivoisi taas samaa. Vuosia sitten golfia kokeillessani mun ongelmana oli, että olisin voinut viettää viikkoja tai kuukausia rangella, mutta pelaamaan en vain koskaan lähtenyt, ja siihen se sitten lopahti. Ei kai voi sanoa harrastavansa golfia, jos ikuisesti vain hioo puttausta rangen viheriöllä. Samaan tapaan nytkin nämä kisat pitää vain mennä ja kokea, loputtomiin ei voi pelkästään harjoitella. Jännittää lähinnä, kun omaa tasoa ei täysin hahmota. Tätä varten heinäkuussa on onneksi tulossa pari rentoa kisaa, jotka otan vain ja ainoastaan testijuoksuina. Ne paljastanevat, onko treeneissä tehty oikeita asioita ja kuinka lähellä olen omia tavoitteitani. On myös hyvä saada vähän tuntumaa itse kisatilanteeseen, se kun on ihan oma lukunsa ja tulee varmasti aiheuttamaan vähän hermoilua.

Näillä onnen ja kauhun sekaisilla tuntemuksilla siis mennään ;) Hyvä rutistus nyt seuraavat viikot ja sitten nauttien Mar del Plataan!

Koska elämässä on kuitenkin myös muuta ;) Ruisrock 2015, Rantalava ja Olavi Uusivirta!