" When I could, I gave it my all "

Tuntuu, että tämä päivitys on tehnyt tuloaan koko viikon. Ajatus on eksynyt mieleeni monessa eri tilanteessa. Jos muutamaan sanaan pitäisi tiivistää, ajattelen asian suunnilleen näin: liiku niin kauan kuin on mahdollista, sillä tavoin kuin on mahdollista.

"If you can't fly, then run,
if you can't run, then walk,
if you can't walk, then crawl,
but whatever you do, 
you have to keep moving forward."

Martin Luther King Jr. ei ehkä tarkoittanut näin sanoessaan kirjaimellisesti lentämistä, juoksemista, kävelyä tai ryömimistä, mutta pohjimmiltaan ajatus lienee sovellettavissa myös liikkumiseen kirjaimellisesti. Voi olla asioita, joihin emme syystä tai toisesta kykene - rajoitteita, jotka estävät meitä liikkumasta jollakin tietyllä tavalla - mutta melkein aina voi silti tehdä jotain. Ja takuuvarmasti aina kannattaa pysyä liikkeessä. Miksi? Jos liikkumattomuus on mukavampaa ja helpompaa kuin liikkuminen, niin onko ihan pakko yrittää ryömiä, kävellä, juosta tai lentää? 

Ei kenenkään muun vuoksi, tietenkään. Jos minä en liiku, ei se ole pois keneltäkään muulta kuin itseltäni, eikä sen oikeastaan pitäisi kiinnostaa ketään muuta kuin minua itseäni.

Tämä video teki kuluneella viikolla todella suuren vaikutuksen:


Kayla näyttää videolla jokaisen juoksun päätteeksi kärsivän fyysisesti ja emotionaalisesti niin kovasti, että väkisinkin tuli lyhyen hetken ajan ajalteltua, miksi tyttö juoksee. Kukaan ei varmasti pitäisi häntä yhtään heikompana, vaikka lopettaisi. Syy kuitenkin lienee jossain ihan muualla kuin siinä, mitä muut ajattelevat. Niin kauan kuin voi juosta, elämä on normaalia. 

Liikunta- ja toimintakyky eivät todellakaan tunnu kovin merkityksellisiltä niin kauan, kun niitä ei menetä. Ja se on ihan ymmärrettävää - ei ihmisen kuulu kaiken aikaa tiedostaa, miten äärimmäisen arvokasta on voida pistää jalkaa toisen eteen, pukeutua itse tai vaikkapa kantaa painavia kauppakasseja. Harvoinpa sitä tarvitsee aktiivisesti ajatella, mitä kaikkia lihaksia tulee käyttäneeksi noustessaan sängystä ylös, sillä keho osaa sen homman suht automaattisesti. Mutta jos yhtäkkiä ne taidot ovat poissa - mitä sitten?

Pitämällä itsensä liikkeessä voi ehkäistä sairauksia ja välttää toimintakyvyn menettämisen. Täähän me kaikki tiedetään, koska niin tuppaavat kertomaan ne, jotka liikuntaa suosittelevat, mutta kenties tuo lause on niin paljon käytetty, että se ei usein niin sanotusti iske kotiin? Toisaalta liikunta myös helpottaa monien jo olemassaolevien sairauksien oireita. Ja jos käy niin huonosti, että tietää varmuudella oman toimintakyvyn vielä katoavan, kuten videon Kayla - no, sitten on vähintäänkin ymmärrettävää, että omasta kehosta haluaa ottaa kaiken irti niin kauan kuin vain voi.

Tuo video oli mulle todella tärkeä muistutus. Liian helposti nykyään pidän tätä elämää, terveyttä ja toimintakykyä itsestäänselvyytenä, vaikkei ne missään nimessä sitä ole. Ilmeisesti kuitenkin 3 tervettä vuotta on riittävän pitkä aika aiheuttamaan merkittävimpien ahaa-elämysten unohtumisen. Sen, miltä tuntui nousta vaaka-asennosta pystyasentoon ensi kertaa. Käydä suihkussa ensi kertaa. Nousta rappusissa fyssarin käsipuolessa. Tehdä ensimmäiset vatsalihasliikkeet. Kävellä, ja myöhemmin juosta yksi kierros Töölönlahtea. Ja ajan kuluessa - polkea kokonainen spinning-tunti, tehdä punnerruksia, meloa Helsingin edustalla, heilutella kahvakuulia, opetella päälläseisontaa, joogata hikisesti 40 asteessa, kavuta pienelle vuorelle. Kaikki on normaalia nyt, ja se on hyvä se. On hyvä, ettei tarvitse olla niin sanotusti pelko perseessä näiden asioiden suhteen.

Joskus kuitenkin on hyvä tiedostaa mitä tässä on pelissä, ja käyttää ajatusta motivaattorina. Melkein jokainen voi tehdä jotain, ja sillä jonkin tekemisellä voi ylittää itsensä. Ja se vasta on hieno tunne! Ne ensimmäiset punnerrukset, tai viimeiset metrit tuuliselle katalonialaiselle nyppylälle jalkojen kirotessa sut maan alimpaan rakoon. Tai sitten vain se kävely Töölönlahdella. Tieto siitä, että nyt olen tehnyt jotain, mihin en viikko tai vuosi sitten olisi pystynyt. 

Tällä viikolla vietettiin kansainvälistä vammaisten päivää. Maailmassa noin miljardilla ihmisellä on jokin vamma, ja 70 % toimintarajoitteista ovat näkymättömiä. Mulla oli ilo työn puolesta kuulla kahden huikean tyypin tarina. Matti Suur-Hamarista tuli kilpaurheilija vasta toisen jalan vieneen moottoripyöräonnettomuuden jälkeen, ja Pekka Hyysalon lupaava ura freestyle-hiihtäjänä puolestaan päättyi Ylläksen rinteessä pahaan kaatumiseen. Nämä herrat pystyvät niin paljoon, ja ovat tehneet niin pirusti töitä sen eteen, että hattu nousee molemmille. Ja tähän se pohja-ajatus sitten kulminoituukin - mitä kaikkea meistä jokainen voi vielä tehdä, jos ihan vähän viitsii. Ei kenenkään toisen takia, mutta oman itsen.

Pitkä juttu, pidempi kuin olin ajatellut. Toivottavasti pointti on löydettävissä jossain kaiken tämän tekstin seassa. Vielä pieni lainaus Munuais- ja maksaliiton hallituksen puheenjohtaja Asko Räsäsen mietteistä (tuorein Elinehto-lehti 4/14, jossa muuten meikäläisestäkin voi lukea): "Sairaus voi tuoda joitakin rajoitteita, mutta yleensä mikään sairaus ei tee mahdottomaksi edes jonkinlaista liikuntaa. Jokainen voi löytää itselleen sopivan liikuntatavan tai -lajin." Jos näin on sairastavien kohdalla, miten sitten terveiden? ;)

Kommentit