Hyviä tekoja ja jälkipuintia

Ohi on, siis äänestys. Kahtena ensimmäisenä äänestysviikkona ei mieleeni juolahtanutkaan, että en välttämättä voita (ei siksi, että röyhkeästi olisin pitänyt hankettani muihin nähden ylivoimaisena, vaan siksi, että uskoin vahvasti omaan juttuuni – niin kuin mielestäni kuuluu ;)). Kolmantena viikkona alkoi jo vähän hermostuttaa, mutta Zen Café soi tiheään päässä ja tsemppasi: ”Me pystyisimme toisillemme ihmeen tekemään, jos sinä pystyt niin kuin minä pystyn näkemään”. Viimeisellä viikolla kävi melko lailla selväksi, että kyllä tässä äänestyksessä ihmeitä tapahtuu, mutta myös muille. Minun ihmeeni eivät silti ole lainkaan toisia merkityksettömämpiä, vaan päinvastoin: saamani äänimäärä – ja tuki, josta se kertoo – herättää nytkin suurta kiitollisuutta. Arvostan jokaista, joka näki vaivaa antaakseen minulle äänensä tai jakaakseen tarinani eteenpäin.

Heittäydyn hetkeksi filosofiseksi. Jos kulunut kuukausi on jotain opettanut, niin sen, että ihmiset ovat hyviä. Joskus kuulee sanottavan, että välittäminen on kadonnut maailmasta, tai ettei kukaan enää viitsi tai ehdi auttaa toista, etenkään jos siitä ei koidu itselle hyötyä. Mutta kyllä allekirjoittaneen empiirinen, 1670 ääneen perustuva kokemus sotii moisia väitteitä vastaan. Olen saanut valtavasti tukea jopa ihmisiltä, jotka eivät ole koskaan minua tavanneet, ja se ällistyttää minua. Omien rakkaideni oletinkin jakavan kanssani tämän unelmani (kiitos te!). Mutta se, että ventovieraatkin lähtivät kampanjoimaan yhden pienen ihmisen puolesta… Se on aika hieno juttu. I can feel the love!

Edes kaikki tuttavani eivät tienneet ennen hankeäänestystä, että minulle on ylipäätään tehty elinsiirto. Vaikka en ole koskaan saanut osakseni mitään siihen mahdollisesti liittyviä, tiedonpuutteesta johtuvia ennakkoluuloja, olin silti vähän arkaillut kertoa asiasta laajalle joukolle. Jollain tavalla ehkä pelkäsin, että joku pitäisi elinsiirtoa heikkoutena, ja käyttäisi sitä aseena minua vastaan. Päätös kertoa asiasta hankeäänestyksen myötä ihan kenelle tahansa ei siis alun perin ollut helppo. Viimeinen kuukausi on kuitenkin tehnyt pelkoni turhaksi; kaikki saamani kommentit ovat olleet rohkaisevia. Ehkä heikkous voikin siis kääntyä vahvuudeksi, noin niin kuin kliseitä viljelläkseni. Ehkä joku sai tämän myötä jotakin uutta tietoa elinsiirroista? Ainakin moni tietää nyt, että elinsiirtopotilaat voivat urheilla ja kilpaurheilla J En siis ehkä voittanut äänestystä, mutta monta hyvää asiaa tällä silti saavutettiin.

Kisojen suhteen minulla ei vielä ole plan B:tä. Äänestysprojekti vaati aika paljon työtä, ja aiheutti myös toisinaan keskisuurta stressiä (ennen kuin saavutin tämän nykyisen zenmäisen rauhan, hih), joten juuri nyt mielessä ei ole lakki kädessä kolehdin kerääminen yrityksiltä tai yksityishenkilöiltä. Pitää ottaa pieni hengähdystauko kaikesta tästä rahan ajattelemisesta, se kun ei vain ole kivaa. Jos ensi vuoden kisat kaatuvat kohdallani rahoitukseen, sitten se on niin. Treenata voin joka tapauksessa, joskaan en näillä näkymin valmentajan kanssa. Liikkumisessa kaikkein tärkeintä kuitenkin on terve keho ja hyvä mieli; kaikki muu on lopulta toissijaista.

Häviö äänestyksessä ei oikeastaan juuri nyt edes harmita. Ei kannata kuluttaa aikaa murehtimiseen, kun ei tämä elämä ole kenellekään mitään velkaa. Yksikään hanke – edes voittava sellainen – ei lopulta ole millään tavalla oikeutettu ilmaiseen rahaan, vaan kyse on täysin vapaaehtoisesta hyväntekeväisyydestä kampanjan järjestäneen yrityksen taholta. Hyvä, että tuollaisia kampanjoita ylipäätään on. 

Tällä kaikella en tahdo sanoa, että kisatavoite on nyt heitetty roskakoppaan. Pitää vain ottaa asiat rauhassa, ja miettiä seuraavaa gameplania. Ja toki tehdä parhaansa. Katsotaan, mitä tässä vielä käy! Ja hei – jos nyt ei homma natsaa, niin ei muuta kuin nokka kohti vuoden 2016 EM-kisoja. Ne järjestetään Vantaalla, joten rahoituksen tarve lienee silloin vähän toisenlainen ;)

To be continued… 

Kunto Plussan kuvauksessa keväällä, kuvaaja: Jarno Hämäläinen